Myrskyn nyt hivenen tyynnyttyä yritän koota joitakin sekavia ajatuksiani ns. Oneiro-gaten suhteen.
Viittaan Oneiro-gatella kohuun sen jälkeen, kun Koko Hubara Ruskeat tytöt –blogissaan oli ilmaissut närkästyneisyytensä siitä, miten kirjailija Laura Lindstedt oli valinnut Finlandia-palkittuun teoksensa yhdeksi henkilöhahmoksi tummaihoisen juutalaisen naisen. Koko Hubara on itse jemeninjuutalainen.
Kaksi tärkeää käsitettä tuli esiin.
Toinen niistä on kulttuurinen omiminen, englanniksi cultural appropriation. Siinä vahvempi valtakulttuuri pyrkii omimaan heikommassa asemassa olevan vähemmistökulttuurin perinteitä, tapoja yms.
Maailmalla kulttuurisesta omimisesta on puhuttu pitkään ja paljon, ja siitä on tullut osa poliittisen korrektiuden eetosta. Tuore esimerkki kulttuurisen omimisen aiheuttamasta suuttumuksesta on amerikkalaisbändi Coldplayn video ”Hymn For the Weekend”, jossa laulajatar Beyonce esiintyi yllään sari ja traditionaaliset intialaiset kasvokorut. Suomessa vastaava kohu nousi viime joulukuussa Carola Millerin pukeuduttua Miss Maailma –kisoissa pilailupuodista ostettuun saamelaispukuun. Australiassa erään collegen henkilökunnan pitämä Meksiko-teemainen fiesta johti sekin suuttumukseen. Australian rasismin vastainen kollektiivi kirjoitti:
”…cultural appropriation is informed by several hundred years of imperialism, racism, exoticism, orientalism, colonisation, genocide, forced assimilation, and dispossession from land, language, and culture.”
Kulttuurinen omiminen poikkeaa kulttuurivaihdosta, joka sitä vastoin...
”Cultural exchange occurs within a space of respect and engagement; it is an experience framed by invitation. Restaurants offering ethnic cuisines or film festivals showcasing cultural works do not appropriate, but rather invite a participatory exchange of culture.”
Tämän perään onkin esiteltävä toinen Hubaran kirjoituksen esiin nostama käsite, nimittäin white fragility eli valkoinen haavoittuvuus. Tutkija Robin DiAngolo on määritellyt sen seuraavasti:
”White Fragility is a state in which even a minimum amount of racial stress becomes intolerable, triggering a range of defensive moves. These moves include the outward display of emotions such as anger, fear, and guilt, and behaviors such as argumentation, silence, and leaving the stress-inducing situation. These behaviors, in turn, function to reinstate white racial equilibrium.”
Toisin sanoen pienikin määrä omaan rotuun liittyvää stressiä laukaisee meissä puolustusreaktion. Yleensä näin tapahtuu, kun valkoista ihmistä muistutetaan, miten hän – tahtomattaankin – on osa alistavaa järjestelmää. Erityisen raivokkaan reaktion tällainen muistutus saa aikaan ihmisissä, jotka ovat mielestään toimineet vain hyvää tarkoittaen, antirasistisesti. Määritelmän mukaan reaktiolla halutaan palauttaa vanhat valta-asemat, status quo.
Oneiro-gaten ympärillä vellonut tunteikas keskustelu tuntuu olevan suoranainen MOT edellä kuvatulle dynamiikalle.
Muutama seikka jää kuitenkin askarruttamaan mieltäni.
Ehkä tässä yhteydessä olisi hyvä tarkastella muutamia vasemmistofilosofi Slavoj Žižekin ajatuksia.
Žižekin mielestä poliittisen korrektiivisuuden kulttuuri ei ratkaise rasismin ongelmaa. Hän menee jopa niin pitkälle, että pitää sitä totalitaarisista järjestelmistä tuttuna keinona vaientaa tunteet ja korvata ne ulkokohtaisilla käytöstavoilla. Tällöin tunteet jäävät taustalle ja saattavat saada kieroja, toisinaan huomattavasti vaarallisempiakin ilmenemismuotoja.
Žižek muistuttaa, miten Jugoslavian aikaan eri etniset ryhmät tekivät toisistaan karkeaa pilaa ja vitsailivat toisistaan tavalla, jota nykyisin pidettäisiin ehdottoman rasistisena. Kun sota alkoi, rasistiset vitsit muuttuivat vaarallisiksi. Ne hävisivät.
Johtopäätelmäksi jää, että kun kieleen ja puheeseen puututaan, saatetaan tehdä tilaa jollekin vieläkin pahemmalle. Žižekin mielestä ennakkoluulojen vaihto ihmisten kesken pikemminkin yhdistää kuin erottaa. Ennakkoluulot voidaan murentaa lopullisesti vasta sen jälkeen kun ne on ilmaistu. Jos niitä ei koskaan oteta esiin, ne jäävät itämään taustalle. Tämä ei tarkoita sitä, että myöskään stereotypioita pitäisi toistaa loputtomiin.
Toisin on suvaitsevaisuuden ja poliittisen korrektiuden laita.
Žižek muistuttaa, että esimerkiksi Martin Luther King ei koskaan käyttänyt puheissaan tämän hetken muotisanaa ”suvaitsevaisuus”. Jo pelkkä ajatus olisi ollut loukkaava: ”Minä vaadin, että te valkoiset suvaitsette meitä!” Suvaitsevaisuus nimittäin implikoi aina välimatkan pitoa, se on sosiaalisen elämän pienin, vähiten ponnistelua vaativa aste. Kun ”suvaitsen”, teen perin juuri selväksi sen, että minä elän omaa elämääni ja sinä omaasi.
Suvaitsevaisuuden asemesta King halusi puhua taloudellisista ja poliittista oikeuksista. Ne tuntuvat Žižekin mielestä jäävän nyt kulttuuristen kysymysten varjoon, vaikka niiden osuus olisi huomattavasti ratkaisevampi vähemmistöjen elämän kohentamisessa. On monin verroin helpompaa lyödä asioihin ”trigger warning” –leima ja luikerrella suuremmista muutoksista.
Oneiro-gate –keskustelun tuoksinassa esitin kysymyksen, jonka nyt tuon uudelleen esille.
Se kuuluu: Missä määrin yksilö voi olla vastuussa kollektiivisista, rakenteellisista ongelmista – saati pystyä muuttamaan niitä? Tämä sama ongelma on pohdituttanut minua usein, eikä minulla ole siihen yksiselitteistä vastausta.
Paitsi ilmastonmuutoksesta, myös kehitysavusta ja monesta muusta globaalista ongelmasta puhuttaessa otetaan liki poikkeuksetta esiin yksilön rooli. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen yhteydessä keskeiseksi on noussut ns. kuluttajan vastuu. Yleisen väitteen mukaan ”kasvissyöjäksi ryhtyminen on suurin ekoteko, minkä yksilö voi tehdä ilmastonmuutoksen torjumiseksi”.
En epäile väitettä, mutta riittääkö se? Kuinka moni on nimittäin valmis samanaikaisesti ryhtymään kasvissyöntitalkoisiin?
Organisaatiotutkimuksessa on huomattu muuan seikka. Aiemmin uskottiin, että kun tarpeeksi monta yksilöä muuttuu, muuttuu itse järjestelmäkin. Näin ei kuitenkaan ole. Myös järjestelmän itsensä pitää muuttua. Muuten yksilöiden muuttumisesta ei ole mitään hyötyä. Mitä ylempiin valtarakenteisiin mennään, sen jäykemmiksi ja vahvemmiksi ne muuttuvat. On helppo puuttua yksittäisiin sanoihin, on helppo poistaa väärät etiketit tuotteista, mutta on äärimmäisen vaikea saada vallan graniittipylväät murenemaan.
Näitä rakenteita ei heiluta millin vertaa se, että saippuamainokseen otetaan naisia eri etnisistä ryhmistä tai että isien piiput poistetaan lastenkirjoista, päinvastoin, ne jätetään tällä tavoin entistä enemmän rauhaan. Rakenteet siis, ei piiput. :-)
Yhteiskunnallinen kehitys on muuttunut vaikeasti ennustettavaksi ja tulkittavaksi. Irrationaalisuus, mutu ja tunnereaktiot näyttävät paradoksaalisesti lisääntyneen, vaikka meidän pitäisi elää historian kehittyneimmässä maailmanajassa. Tämä johtuu mitä ilmeisimmin edellämainitusta: suurin osa tämänhetkisistä ongelmista on niin valtaisia, ettei yksilö katso itsellään olevan niihin minkäänmoista valtaa, ei edes tiedon tasolla.
Samaan aikaan esitetään vaatimuksia, että juuri hänen pitäisi ratkaista asia. Edes sen jälkeen kun yksilö on vihdoin ja viimein ryhtynyt kasvissyöjäksi, hän ei ole moraalisesti hyvä. Palkkiot muutoksesta jäävät saamatta, sillä itse ongelma (ilmastonmuutos) ei ole ratkennut mihinkään. Edes muutokseen johtanut syyllisyyden tunne ei hellitä kuin korkeintaan hetkeksi.
Ainut palkkio tulee kuulumisesta samanmielisiin. Mutta sekin vaatii jatkuvaa hereilläoloa ja itsetarkkailua.
Koska kilpailun eetos on läpikastellut koko kapitalistisen maailman, myös moraalista käydään ankaraa kilpailua. Sen vuoksi moraalin ylipappeja ja vartijoita päivystää esimerkiksi sosiaalisessa mediassa pilvin pimein. Nythän moraalinen teko ei ole olemassa, jollei sitä ole tehty julkiseksi (vielä vähän aikaa sitten pidettiin suurena arvona sitä, että hyväntekijä oli ”tuntematon”) – samalla tuo moraalinen toimi asetetaan kilpailun logiikalla miltei välittömästi kyseenalaiseksi.
Syntyy itseään ruokkiva kehä, jossa tekojen kohde jää sivuun. Niin käy usein myös moraalin pohjalla olevalle arvojärjestelmälle.
Esimerkiksi poliittisen korrektiivisuuden ja Minä olen Charlie –liikettä kannattavan rajattoman sananvapauden välillä on selkeä moraalinen ristiriita. Kuitenkin samat ihmiset ovat olleet innokkaasti kannattamassa molempia.
Mielestäni ongelmien yksilöllistäminen vie väistämättä huomion pois rakenteista.
Žižek puhuu jotakuinkin samasta, kun hän ihmettelee taloudellis-poliittisten ongelmien redusoimista kulttuurikysymyksiksi. Epäilen vahvasti, että ensin mainittujen ongelmien ratkaiseminen poistaisi suurimman osan jälkimmäisistä.
Nyt suurin osa ongelmista yritetään ratkaista tunnepitoisilla yksilöiden välisillä moralistisilla tappeluilla.
Mutta käsi sydämelle: parantuvatko asiat niiden myötä syvätasolla mihinkään?
En tiedä. Pelkään, että saattaa käydä jopa aivan päinvastoin.
Kuten myös Žižek varoittelee: on katsottava millä tavalla vastustaa rasismia, ettei tule vahingossa lisänneeksi sitä.
